Palaan kuitenkin takaisin siihen haaveilu-osioon, ja kesän lisäksi lupaan kertoa myös muista asioista, jotka herättävät kiinnostuksen kaniinit. Ne eivät nimittäin kylmästä huolimatta ole talviunilla. Mainio rotu siinä mielessä.
Olen vihdoin aloittanut uudestaan pitkäaikaisen, jo taannoin nuoruudessa harjoitetun projektin; korvien venyttämisen. Ensimmäisen kerran, eli 15-vuotiaana, törkkäsin korvaani topsipuikon, mikä oli erittäin helppoa, sillä 13 ja 14-vuotiaana käytetyt bling bling -korvikset olivat tehneet taikansa. Venyttäminen tuntui luonnolliselta ja sopi silloiseen tyyliini. Lukion ykkösellä, äidinkielen(?) tunnilla yllyttiin laittamaan Jutan kanssa kynänpää koruksi, niin että reikä venyi selkeästi suuremmaksi. Rahapulassani en kuitenkaan hennonnut ostamaan kunnon koruja, ja projekti kosahti kokonaan kasaan jossain vaiheessa. Sitten tuli bilemuija-kausi (kts. Puukkohupparitytöt) ja suoran otsiksen kanssa "näyttävät" korvikset oli vähintäänkin must-juttu. Silloin vitutti. Miksi mun oli pitänyt olla nolo ja hippi? Bamboot kera satiinipusakan, ja liköörit bilejuomina, kunnes mä delaan, bitches! Onneksi kaikki kaunis kuolee aikanaan, niin kävi tällekin kukoistuskaudelle. Nyt venytys tuntuu ainoalta fiksulta ja myös hienoimmalta vaihtoehdolta, sillä korvikset eivät meinaa pysyä ollenkaan oikeassa korvalehdessä. Itse olen inspiroitunut eniten yhdistelmästä luonnollisen näköinen tyttö, pitkät hiukset ja suht isot venytykset - eli siis se nolo ja hippi.
Kertokaa te omista kokemuksistanne, vertaistukea kaivataan!
Ps. Haluan lähettää terveisiä kaikille niille, jotka muistelevat Puukkohupparityttöjä kaihomielin. Aika on varmasti kullannut muistonne, toisinaan käydään Idan kanssa käydään katselemassa mokomaa kansallisaarrettamme. Huh huh - arkistoja selaamalla voi huomata bilemuijuuden nousun sekä tuhon, myös kieli_oppi ilahduttaa.
Moikka,
Linda