Vaikkei enää pitkiä kalsareita niin siellulliset kalsarit lämmittävät kivasti

 

 

 Idan kanssa piknikillä pari viikkoa sitten, kivaa, kuten aina!

 Kuuntelen Snoop Doggia ja ajattelen sielullisia kalsareita. Olen valmistautunut kesään ruumiillisesti sekä sielullisesti, kun kerta tuolloin pitkät kalsarit jäivät himaan. Sielullisia kalsareita en kuitenkaan unohda koskaan, ne kulkee messissä aina. Opittu Pyhän Brutuksen poikakoulun pyhimyskurssilta. Kerran riisuin vahingossa sielulliset kalsarit ja laitoin ne takkini mukana narikkaan. Ei mennyt hyvin se ilta.

Eipä tässä sitten pahemmin muuta, kohta elämänkumppani (=Miina) tulee rankan duunipäivän jälkeen moikkaamaan mua ja sitten ehkäpä rimpsalle eli kaupungille, tanssiaskelta ottamaan.

Olen niin pettynyt näihin keleihin, missä helkutissa on se kesä?? Sääjumalat vetävät mua höplästä ja kaikki somat kesämekot mököttää mutristuneina mun vaatekaapissani. Meillä kotona on arktisen kylmää, vierailijoiden mukaan kylmempää kuin ulkona. Ja meillä on joku helkutin säästösuihku, jonka isäni on virittänyt kesän ajaksi - kylmää vettä ja vähän tiristen. Kyllä on ikävä käydä suihkussa, naama mutristuu pilaantuneen avokadon kaltaiseksi silkasta kurimuksesta. Minulla on aika kohtalokas elämäntarina, tiedän sen - ehkä rankin kaikista. 

Huomenna on vapaata, toivon voivani tervehtiä aurinkoa kumartaen ja nauttia aamupalan rauhassa, pitäisi vaan ostaa maitoa kahvia varten. Onneksi on kuitenkin appelsiinimehua. Juon sitä suoraan purkista, mikä on brutaalia äitini mielestä. Juttakin juo, paheksuin häntä näkyvästi, mutta teen tietysti samaa kotona salaa. Olen toisinaan aika kaksinaismoralistinen. Nautin siitä tavallaan, ainakin tästä mehu-jutusta. Nyt tulee Santigoldia Spotifysta, pidän kovasti tämän uuden kappaleen tilputuksia alussa (en tiedä, että mikä onomatopoieettinen sana kuvaisi ko. ääniä parhaiten, jos joku keksi osuvamman, kertokoon ihmeessä). Pääsen myös Ruissiin katsomaan tätä artistia, melkein meinasi mennä sivu suun perinteiset rymyfestarit, mutta viime hetkellä kaikki järjestyikin.

Pilvien välistä kajastaa valoa, kun katson ulos ikkunasta, sellainen valo antaa toivoa. Rakastan sitä, kun harmaan päivän jälkeen saattaa valjeta illaksi ja taivaanrantakin punertuu, ja luikerot, riekalaiset pilvet noruvat matalalla horisontissa. Siinä kaikessa on jotain järkeä ja ainakin yksi syy elää. Romanttismielisenä ja naiivina haluaäisin aina oivaaltaa elämänviisauksia sellaisa katsellessa ja saada hännästäni kiinni. Toisinaan tuntuu, ett sitä häntää ei edes ole. 

Huh enpä ole vähään aikaan kertonut itsestäni tänne näin paljon, tässä on melko suodattamatonta ajatuksenkulkuani, olikin kiva kirjoittaa pitkästä aikaa melkoisen loivasti.

Kertokaa te jotain myös samaan tapaan! Se oli melkeinpä käsky.

Linda