Me llamo Manzano and I wanna take you to Havana

Arvausleikki kuvien perusteella:

Missä kummassa paikassa olen ollut?

( Timbuktu, Kerava vai Belgrad? Vaiko joku muu? )



Teen tarkemman postauksen myöhemmin. :- )

Linda

Lokakuun viimeisiä päiviä

Eräänä lokakuisena päivänä oli tarkoitus viettää urheilupäivää (vaihtoehtoina kävelylenkki tai saunominen&hyisessä vedessä pulahtaminen, urheilullista, ehh?). Oli vilpoinen syysilma ja me jäätiin Kaisan, Jutan ja Lindan kanssa keinumaan hetkeksi kesken kävelylenkin, kamera mukana, totta kai.




Mä saan rakkautta!









Tän syksyn asusteostoksista lempparein on tuo vaaleanpunainen circle scarf, sillä pipon unohtuessa kotiin se lämmittää korviakin. Mulla on myös vaalea mintunvihreä circle scarf, mutta siitä lähtee hirveästi karvoja villakankaaseen - ajattelinkin kysyä, että onko olemassa mitään tekstiilisuihketta, jolla takit voisi saada suojattua karvojen tarttumiselta? En jaksaisi joka aamu irrotella karvoja kontaktimuovin avulla, eikä ne karvanpoistoon tarkoitetut teippirullatkaan mun mielestä kovin käteviltä vaikuta.... Vai onko jollain tiedossa joku hyvä konsti?

Ida

Tule, tule, tulevaisuus

Ottamiani kuvia viime kesältä:








Lapsia on ihana kuvata juuri siksi, kun ne ovat niin aitoja ja elävät täysillä. Välillä kadehdin lapsia ja haikailen omaa lapsuuttani. On kamalaa ajatella, etten voi saada lapsuuttani millään takaisin, en vaikka hieman yrittäisinkin.
Tänä syksynä huomasin viimein, kuinka vanhaksi olin tullut. Kas näin se tapahtui: minulla on aina ollut tapana hakea omenia eräästä lähellä olevasta omenatarhasta, se on ollut yksi syksyn kohokohdista. Olen tehnyt niin aina, ja hieman vanhempana kuljeksin puiden lomassa kuvailemassa ja valikoin omenani yhä huolellisemmin, sillä vuosien mittaan kokemus karttui. Tiesin, missä olivat ne parhaat punaiset ja että mikä lajike oli liian jauhoinen ja että kriikunat kypsyivät vasta hieman omenien jälkeen. Ja kun sitten tänä syksynä, parisen viikkoa sitten pyöräilin tarhan ohitse ja katsahdin melkein lehdettömiin puihin, tajusin, etten ollut tänä vuonna hakenut omenan omenaa sieltä. Hämmennyin - miten ihmeessä näin oli päässyt käymään, juurihan oli kesä ja oli vaikka mitä. Lapsenä näin ei olisi voinut päästä käymään, päivät tuntuivat silloin pitkiksi venytetyiltä ja tärkeitä asioita odotettiin - niitä ei voinut päästää käsiistään eikä missään nimessä unohtaa. Nyt päivät tuntuvat juoksevan minua karkuun, ja kokonaiset viikot hyppivät kolmiloikkaa ylitseni - milloinkaan ikinä aika ei ole kulunut näin nopeasti. Kamalaa!
Nyt tiedän tulleeni vanhaksi. Tätä ne aikuiset aina päivittelivät ollessani lapsi, nyt ymmärrän.

Kukapa voisi kellot seisauttaa?

Terveisin Linda (ja Suurlähettiläät)